OKK 40 v kunniaksi juttu oli Leijonat lehdessä no 4 / 2012.
Teksti : Risto Pakarinen
Oulunkylän Kiekko-Kerho on pohjoishelsinkiläinen jääkiekkoseura, joka liikuttaa melkein 500 pelaajaa joka kausi. Kun mukaan lasketaan yli 250 junioripelaajan vanhemmat ja sisarukset sekä seuran 200 aikuispelaajan perheet, OKK on osa yli tuhannen helsinkiläisen elämää.
Jos juoksin oikein nopeasti, tai loikkasin porrastasanteelle neljänneltä rappuselta, otin tiukasti kiinni kaiteesta ja pyöräytin itseni seuraaviin rappusiin, ehdin ulko-ovelle ennen kuin kuulin, että oma toisen kerroksen asuntomme ovi loksahti kiinni.
Tietysti se oli vähän hankalaa täysissä kiekkovarusteissa, maila toisessa kädessä, mutta kyllä se onnistui. Käännyin ulko-ovesta vasemmalle, vilkaisin alakerrassa olevan parturin ikkunasta sisään ja jatkoin kiireesti kadun päähän, Oulunkylän torille. Maila yhdessä kädessä, kypärä päässä, toisessa kädessä kymppi.
Kymmenen markkaa.
Ne piti antaa sille, joka haki minut torilta harjoituksiin.
Vuosi oli 1976. Minun jääkiekkoharrastukseni oli kaksi kuukautta vanha, seurani, Oulunkylän Kiekko-Kerhu, OKK, oli kolmevuotias.
Voi olla, ettet ole koskaan kuullut seurasta, sillä sen edustusjoukkue on parhaimmillaan pelannut kakkosdivisioonaa, eivätkä sen junioriseurat juurikaan taistele Suomen mestaruuksista. Hyvinä vuosina, ennen kaikkea hyvien ikäkausien hyvinä vuosina OKK taistelee Helsingin parhaiden kanssa piirinmestaruudesta, mikä usein merkitsee myös pelaajien siirtymistä alueen suurseuroihin.
Mutta ei se OKK:ta haittaa.
- Me yritämme olla Nuori Suomi -seura parhaimmillaan. Kaikki lapset pääsevät mukaan ja heistä pidetään huolta. Kaikki saavat pelata ja harjoitella niin paljon kuin haluavat, sanoo OKK:n toiminnanjohtaja Tiina Paasikunnas.
- Tietysti meillä on myös säännöt ja rajat. Nuori Suomi ei tarkoita sitä, etteikö hauskuuden ohella saa treenata kovaa ja hyvin ja tavoitella parempia saavutuksia, hän jatkaa.
Sellainen OKK on ollut aina. Keväällä tulee 40 vuotta hyvää juniorityötä täyteen.
KORTTELIKIEKON RAUNIOILLA
Oulunkyläläislapset olivat pelanneet jääkiekkoa jo ennen OKK:n perustamistakin, mutta kun Jokereiden korttelikiekkosarjat loppuivat, pojat jäivät ilman joukkuetta. Oulunkylän yhteiskoulua käyneet pojat juttelivat asiasta paikallisen parturin, Jorma Turusen kanssa.
Poikien hankala tilanne kosketti Turusta, joka siirtyi sanoista tekoihin ja päätti perustaa alueelle uuden seuran.
– "Jorkki" tuli aina hyvin nuorten kanssa toimeen ja hän siinä parturissa jutteli poikien kanssa, että eikös ole kiva pelata lätkää. Hän tapasi siinä paljon nuoria ja siitä se lähti. Kaikkihan käyvät parturissa. Ja Turunen oli paikallinen julkkis, sanoo Kari Turjama, joka oli starttaamassa jääkiekkoseuraa Oulunkylään.
– “Jorkki” oli se perustaja. Hän oli se, joka sanoi, että mitäs tässä puhutaan, perustetaan jengi, Turjama jatkaa.
Turunen ja Turjama tekivät kaikkea. Koska uudella seuralla ei ollut oikeastaan mitään, paitsi intoa, kaikki piti hankkia jostain, tai tehdä itse.
– Vapaaehtoistyötähän se oli, me kävimme pari kertaa viikossa kentällä tekemässä luisteluharjoutuksia. Siinä luisteltin kahdeksikkoa etu- ja takaperin, ja kokeiltiin, miten laukaukset lähtevät.
RUSKEITA KIRJEKUORIA?
Oulunkylässä ei ollut edes jääkiekkokaukaloa, joten poikien harjoitukset pidettiin Yhteiskoulun vieressä olevalla jalkapallokentällä.
– Se oli periaatteessa vain se yksi juniorijoukkue alussa. Siinä avojäällä, luonnonjäällä me sitten pelasimme. Siinä sitä yritettiin vähän laukoa ja syötellä.
Kentällä oli maalit, mutta ei laitoja. Jos veti oikein kovan lämärin, ja laukoi ohi, kiekko katosi lumihankeen tai metsään, sanoo Turjama.
– Me hankimme myös tosi kalliit maalivahdin varusteet, ja Tirkkosen “Sakke” - muistan vielä - otti ne, eikä tuonutkaan takaisin. Niitä haettiin joukkueen voimin takaisin, Turjama muistelee naureskellen.
Innokkaat vetäjät tajusivat nopeasti, että seura tarvitsi rahaa. Rahan keräämiseen vanhemmilta ja tuttavilta ja vierailtakin tarvittiin lupa. Turjama - josta tuli sittemmin poliisi - marssi poliisilaitokselle hakemaan rahankeräyslupaa. Kun Turjaman ruutupaperille kirjoittamaan lappuun oltiin saatu leima, “Jorkki” ja Kari ryhtyivät töihin.
– Ajateltiin, että ensiksi mennään pankkeihin, koska Oulunkylän keskustassa oli kaksi pankkia: Kansallis-Osake-Pankki (KOP) ja Helsingin Osuuspankki (HOP), Me menimme KOPiin, koska arvasimme, että se antaa enemmän eikä toinen voinut sitten olisi voinut antaa vähemmän.
Pojat ja aikuiset keräsivät rahaa, ja sitä saatiin sen verran, että pelaajille saatiin peliasut ja takit.
– “Jorkki” oli hyvä ompelemaan, ja hän leikkasi mustasta kankaasta kirjaimia ja ompeli paitoihin ja takkeihin.
– Hän osti mailojakin itse, kun ei seuralla ollut rahaa. Ne olivat halpoja venäläismailoja, mutta kuitenkin, kaikille saatiin mailat. Hän jakeli myös ruskeita kirjekuoria parhaille pelaajille. Pieniä summia, viisi markkaa, mutta kuitenkin. Pojat olivat innoissaan, Turjama muistelee ja nauraa makeasti.
Uusi seura järjesti iltamia ja pikkujouluja Oulunkylän Leijonaklubilla, kerätäkseen varoja toimintaansa.
Toki pelejäkin oli. Ei paljon, mutta kuitenkin.
– Lähtö oli aina parturin edestä, sanoo Turjama.
OKK VAI OKK?
Samaan aikaan mukaan oli tullut poikien vanhempia ja toiminta alkoi järjestäytyä entistä enemmän. Turunen oli kuitenkin mukana 24.3.1973 Oulunkylän Kesoililla huoltamon sulkemisajan jälkeen pidetyssä perustamiskokouksessa, ja mukana seuran hallituksessa.
– Perustamiskokous oli sulkemisajan jälkeen Oulunkylän Kesoililla, jonka omistaja, Koivunen, antoi aina kahvit ja pullat. Alunperin seuran nimeksi piti tulla Kiekko-Karhut, mutta koska senniminen seura oli jo olemassa, meidän piti keksiä toinen nimi ja niin seurasta tuli sitten Kiekko-Kerho, sanoo Turjama, niin ikään ensimmäisen hallituksen jäsen.
Kiekko-Karhut oli Pohjois-Karjalasta kotoisin olleelle Turuselle looginen nimi, sillä hän oli itsekin pelannut Joensuun Kiekko-Karhuissa pikkupoikana.
Alkuperäisessä perustamisasiakirjassa lukeekin "Oulunkylän Kiekko-Karhut 73". Myöhemmin “Kiekko-Karhut 73”-kohta on ruksittu yli rivillä x-kirjaimia ja sen yläpuolelle on kirjoitettu “Kiekko-Kerho”. Paperit palautettiin yhdistysrekisteriin ja OKK oli syntynyt.
Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ossi Eloholma, jonka poika, Pekka, oli mukana joukkueessa.
– Kun olimme rekisteröity yhdistys, saatoimme hakea kaupungilta rahaa ja saimmekin jotain avustusta. Minä olin OKK:n kokouksissa mukana vielä vähän aikaa. Puheenjohtaja pyysi jatkamaan, kun oli vaikeaa löytää porukkaa, Turjama sanoo.
– Parin vuoden kuluttua tuli eteen uusien joukkueiden rakentaminen, ensimmäinen joukkuekin oli tullut C-ikään. Joukkueita syntyi siten, että kutsuttiin poikia ja vanhempia Oulunkylän kirkolle ja siellä kerrottiin että D- ja E joukkue syntyyvät, kunhan vanhemmat ottavat joukkueenjohtajan ja valmentajan pestin, Eloholma kirjoitti seuran 35-vuotisjulkaisussa.
Kerran Turunen oli saanut sovittua ystävyysottelun Lahteen, mikä oli tietysti pelaajille suuri seikkailu, sillä he pääsivät oikeaan jäähalliin. Kaiken kukkuraksi pelimatka tehtiin Turusen lainaamalla pakettiautolla - mikä tietysti on laitonta, poliisi-Turjama huomauttaa.
Ottelun alla “Jorkki” oli itsekin jäällä, hänen luistimensa takertui jäässä olleeseen railoon, ja iso mies kaatui jäähän.
– “Jorkin” jalka katkesi. Se oli oikein kunnolla poikki. Hänet vietiin Lahden sairaalaan, ja minä sain ajaa pakettiauton takaisin.
Loukkaantumisen jälkeen Turusen jääkiekkoinnostus laantui ja hän jäi sivuun seuran toiminnasta.
Oulunkylässä ei ollut kaukaloa edes vielä 1976, kun seisoin Oulunkylän torilla ja odottelin, että jompikumpi valmentajstamme tulisi hakemaan meitä harjoituksiin. Pojat ahtautuivat auton takapenkille, maksoivat jäät, ja sitten lähdettiin kohti Myllypuron jäähallia.
Usein kuljettajaksi osui Jorma Kunnas, jonka poika Niki Andersson oli liittynyt OKK:n kasvaneeseen junioriryhmään vuotta aikaisemmin.
"Jore" oli joukkueen kahdesta valmentajasta se kiltimpi, ja usein toivoin hiljaa mielessäni pääseväni juuri hänen päätyynsä, kun joukkue jaettiin kahteen harjoitusryhmään.
LOGON TAKANA KUNNIAPUHEENJOHTAJA
Kunnas toimi pitkään eri seurojen valmentajana ja joukkueenjohtajana vaikka omaa peliuraa ei juuri takana ollutkaan.
– Minä olin ollut lapsesta asti jääkiekkohullu. Pelasin Kaisaniemen kentällä, ja siellä oli “Linkku” Lindegrenit ja muita vastaavia, minua selvästi lahjakkaampia stadilaisia. Sieltä minä innostuin, vaikka en en olekaan liikunnallisesti mikään Caruso, Kunnas sanoo.
Kunnaksen Caruso-vertaus paljastaa miehen musiikkitaustan.
“Jore” valmensi ja johti joukkuetta, teki seuran ensimmäisen kausijulkaisun ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös, kun seuran ensimmäistä logoa suunniteltiin. Alunperin OKK:n vihreiden paitojen rinnassa oli vain lukenut isolla “KERHO”, mutta merkkiä seuralla ei ollut.
Kahden mailan muodostama nelikulmio, jonka sisällä ovat kirjaimet OKK, on seuran ensimmäinen virallinen merkki. Se syntyi vuonna 1978, kun seura oli jo virallisestikin viisi vuotta vanha.
– Sen on suunnitellut vaimoni Ata. Alussa ei ollut logoa varsinaisesti, pelipaidassakin luki vain KERHO. Se pyöreä seuran merkki, jota myös käytetään, on niinikään vaimoni ja minun suunnittelema. Väritkin olivat alunperin virheät, nyt puuttuu oranssi, joka oli ensimmäisissä pelipaidoissa.
– Oranssi viittasi Kesoiliin, sillä Oulunkylän Kesoil oli seuran tukija ja siellä pidettiin esimerkiksi kaikki hallituksen kokoukset, muistelee Kunnas.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin maailmalla on tuhansia entisiä OKK-laisia. KalPan valmentaja Jari Laukkanen aloitti pelaajauransa OKK:ssa. Jorma Kunnaksen poika Niki - joka toimi pitkään Bluesissa valmentajana ja myös SM-liigan kurinpitäjänä - houkutteli mukaan esimerkiksi Rami Koiviston.
SM-liigassa pelaa nytkin monia OKK:ssa peliuransa aloittanutta pelaajaa, vaikka moni heistä, kuten Pelicansin Janne Tavi, siirtyy suurempiin seuroihin jo niin nuorena, ettei kasvattajaseura näy virallisissa tilastoissa.
Vuotta myöhemmin Kunnas valittiin seuran puheenjohtajaksi - “johtokunnan ystävällismielisen painostuksen uhrina”. Kunnas toimi puheenjohtajana muutaman vuoden, ennen kuin siirtyi ainoastaan edustusjoukkueen joukkueenjohtajaksi.
– Nokia alkoi vihjailla, että sinulla olisi lätkäseuran johtamisen lisäksi toinenkin työ, Kunnas sanoo ja virnistää.
– Hallituksessa oli joukkueenjohtajat, jolloin joukkueet pääsivät itse vaikuttamaan koko seuran päätöksiin. Joukkueita ei toki ollutkaan kuin 4-5 silloin alkuvuosina, hän jatkaa.
Seuraavalla kaudella minä pelasin muualla, samaten muutama muu poika. Parturi Turusen salonkikin muutti muutaman kilometrin. “Jore” jäi OKK:hon.
Kunnas oli omien sanojensa mukaan sivussa OKK:n toiminnasta kymmenisen vuotta, ja palasi takaisin, kun seuran ensimmäisen joukkueen pelaajat tulivat ikämiesikään.
– Siinä 1980-luvun puolivälin tietämissä edustusjoukkueen runko päätti, että perustetaan ikämiesjengi, kun täytetään 35. Kundit kysyivät, tulenko joukkueenjohtajaksi, ja saunaillassa kun oltiin, niin sanoin joo.
Nyt Kunnas on kolmen seniorijoukkueen joukkueenjohtaja ja seuran kunniapuheenjohtaja.
– Jääkiekko on erittäin hyvä arjen askareita tasapainottava asia. Ja koppielämähän on hauskaa, hän sanoo.
KASVATTAJASEURA
Kunnaksen aika OKK:ssa kertoo hyvin myös koko seuran tarinaa. Uran alussa joukkueita oli muutama, ja ikäluokkia piti yhdistää. Nyt seuralla on aikuispelaajiakin yli 200. Pääkaupunkiseudun sarjoissa pelaa noin 25 OKK-joukkuetta.
– Meillä on noin 250 junioripelaajaa ja aikuisia noin 200. Aikuisten joukkueita on miesten kolmosdivisioonassa, nelosdivisioonassa, ikämiehissä on viisi joukkuetta, sitten on vielä harrastesarjaa ja kuntokiekkoa niin miehille kuin naisillekin, sanoo toiminnanjohtaja Paasikunnas.
– Kuntokiekko on ollut nouseva trendi. Jääkiekkoliitto käynnisti kuntokiekkoidean aikoinaan sekaryhminä, ja niitä oli Helsingin alueella pari. Eräs OKK-lainen äiti tuli pyytämään meiltä naisille omaa ryhmää. Me perustimme sen, ja sitten isät alkoivat haluta omaa, hän jatkaa ja hymyilee.
Kilpailu junioreista - jos sitä voi kilpailuksi sanoa - on pääkaupunkiseudulla kovaa. Alueella on yli 20 seuraa, ja jokainen niistä haluaa tietysti lisää resursseja, lisää jäätä. Kerman kuorivat kuitenkin alueen SM-liigaseurat, joten OKK:lle jää kasvattajaseuran rooli. Ja se sopii heille hyvin. On aina sopinut.
– Luulen, että suurin osa pienten lasten vanhemmista pitää tärkeänä sitä, että olemme Sinettiseura ja meillä on lapsilähtöinen arvopohja. Meille myös kasvatuksellinen puoli on tärkeää eikä kilpakiekko ole etusijalla.
Asuin Turusen parturin yläpuolella, ja kadun toisella puolella asui Make, joka oli minua vähän vanhempi, ja jo siksi naapuruston kunkku. Kaiken lisäksi Make pelasi jääkiekkoa IFK:ssa ja kertoi meille pienemmille usein jännittäviä tarinoita pelimatkoista.
Kerran satuimme olemaan samaan aikaan Myllypuron jäähallilla. Maken IFK:lla oli matsi, ja halusin näyttää pelikavereille, että tunsin ihkaoikean IFK:n pelaajan. Kävelimme IFK:n vaihtoaition luokse ja näin ystäväni istuvan kaksikerroksisen vaihtopenkin ylähyllyllä, viltti harteillaan.
Seuraavalla kaudella hän siirtyi OKK:hon.
OKK sai Nuori Suomi -laatusinetin ja Sinettiseuranimityksen vuonna 1996 ensimmäisenä pääkaupunkiseudun seurana.
Siinä missä seura alkuaikoinaan keräsi pelaajansa Oulunkylän ja sitä ympäröivien kaupunginosien lapsista, OKK:n alue on sittemmin hieman siirtynyt ja laajentunut.
– Pelajata tulevat aika paljon akselilta Oulunkylä-Käpylä-Malmi-Maunula-Paloheinä-Pakila, siis edelleen Pohjois-Helsingistä. Nykyisin pelaajia pitää rekrytoida enemmän. Ihan pienissä, Leijonaliigaikäisissä pitää tiedottaa päiväkotien kautta ja kauppojen seinillä, että saataisiin harrastajia lisää.
Jollain ihmeen keinolla OKK on onnistunut koko olemassaolonsa ajan pysyttelemään uskollisena alkuperäiselle tehtävälleen toimia nuorisokiekkoseurana, joka tarjoaa Oulunkylän ja nyttemmin Pohjois-Helsingin lapsille mahdollisuuden harrastaa jääkiekkoa.
– Seuraan on syntynyt yhteisöllisyyden tunne ja kiinnostus säilyy. Meillä on aikuisjoukkueissa aikaisemmin junioreissa pelanneita ja he tuovat omat lapsensa OKK:hon. Moni tulee takaisin OKK:hon, joko aikuisjengeihin tai valmennukseen.
– Ehkä se henki syntyy siitä tunteesta, että me teemme lapsille hyvää. Ja sen saman haluaa antaa omille lapsilleen.
HYVÄ HARRASTUS TÄRKEINTÄ
OKK on 40-vuotisen historiansa aikana myös onnistunut pääosin välttämään kaikkien seurojen pahimman karikon, eli yltiöpäisen panostuksen edustusjoukkueen menestykseen. OKK on parhaimmillaan käynyt ykkösdivisioonan karsinnoissa, mutta seuran päähuomio on selkeästi junioreissa.
– Ihmiset ovat kilpailuhenkisiä ja isät useimmiten enemmän kuin lapset. Silloin tällöin on noussut esiin ajatuksia, että seuran pitäisi pyrkiä enemmän kilpakiekkoon, mutta siinä on se ristiriita. Ei voi olla kumpaakin, sanoo Kunnas.
– Alunperinkin seuran tarkoituksena oli tarjota oulunkyläläinen vaihtoehto kaupunginosan junioreille. Meillä olisi aina pitänyt olla, ja on ollutkin, mukana myös kasvatusaspekti ja sitten kilpaurheilua siinä määrin kuin se niissä rajoissa on ollut mahdollista.
Seuran sisällä valinta on itsestään selvä.
– Me, jotka olemme olleet pitkään OKK:ssa, ei tule ristiriitaa harrastekiekon ja kilpaurheilun välillä. Kun vanhemmat valitsevat seuraa, he katsovat arvopohjaa, ja jos haluaa jotain muuta kuin mitä OKK tarjoaa, kannattaa ehkä miettiä, olisiko joku toinen seura parempi. Aikuisethan sen kuitenkin päättävät. En usko, jos vanhempi sanoo, että poika haluaa pelata Jokeri-paidassa, sanoo Paasikunnas.
– Pojille on tärkeää saada oikea pelipaita, joka on samanlainen kuin muilla.
Ensimmäisen otteluni alla meille jaettiin ensimmäiset oikeat pelipaidat. Ne olivat tummanvihreät, rinnassa luki vinottain KERHO. Paidan alalaidassa ja hihoissa oli keltaoranssit raidat.
Poikia oli ikäluokkaa kohden hieman liian vähän, joten 1967 ja 1968 syntyneet laitettiin yhdeksi joukkueeksi. Torstaisin nähtiin Oulunkylän torilla. Pelasimme kauden aikana kahdeksan ottelun sarjan - ja pääsin tekemään urani ensimmäisen maalin - mutta suuri koitoksemme oli loppiaisen aikaan pelattu Kontulan Jokereiden - nykyisin Helsinkin Kojootit - suurturnaus Kontulassa.
OKK taisteli, OKK tsemppasi, mutta OKK hävisi kaikki neljä matsiaan. Maaliero oli musertava 0-40.
KAIKKI MUKAAN
OKK:n ovet ovat siis avoinna kaikentasoisille, kaiken ikäisille tytöille ja pojille, miehille ja naisille. Mukaan mahtuu vaikka ei olisi pelannut jääkiekkoa koskaan. Toki aloittaminen on aina vaikeampaa, ja tie huipulle sitä jyrkempi mitä myöhemmin pelaamisen aloittaa, mutta OKK antaa kuitenkin mahdollisuuden. Sitä paitsi, kuka sanoo, että pitää yrittää huipulle?
– Me otamme kaikki mukaan ja opetamme luistelemaan ja pelaamaan vielä vanhemmissakin junioreissa. Kun Jääkiekkoliiton sarjoissa on tasoryhmät, me voimme laittaa pelaajan sellaiseen joukkueeseen, että pääsee pelaamaan omalla tasollaan. Jäällä on paljon ohjaajia, joten harjoituksissakin tekeminen voidaan jakaa tasaisiin ryhmiin, sanoo Paasikunnas.
– Minä olen eri mieltä niiden kanssa, jotka sanovat, että treenaaminen pitää aloittaa 3-vuotiaana. Urheilussa on tärkeintä monipuolisuus, sanoo Kunnas.
– Meillä on hyvät edellytykset tarjota nuorille tilaisuus todellakin pelata. Ei tarvitse ihmetellä, että pääsenkö pelaamaan vai en. Minun mielestäni se on lapsen etu. Hyviä pelaajia ja kokonaisia joukkueita tulee tämänkin merkin alta, sanoo Paasikunnas.
OKK:lla on ratkaisu myös niille nuorille, jotka haluavat pelata jääkiekkoa hauskasti ja rennosti. Esimerkiksi 13-vuotiaiden kohdalla tasoerot pikkupojasta saakka pelanneiden ja aloittelijoiden kohdalla on hurja, ja samassa kaukalossa pelaaminen aloittelijoille jopa turvallisuusriski.
– Easy Hockey on tarkoitettu 10-18 -vuotiaille, jotkla eivät ole pelanneet lätkää, mutta haluaisivat pelailla. Jääkiekkoliitto kysyi seuroja mukaan tällaiseen kaupungin ja liiton yhteishankkeeseen. Helsingistä lähti kolme seuraa mukaan, me olimme niistä yksi, sanoo Paasikunnas ylpeänä.
OKK:n toiminnanjohtajana Paasikunnas on toinen seuran kahdesta päätoimisesta työntekijästä. Heistä Paasikunnas sai osapäiväpestinsä ensin, kymmenisen vuotta sitten. Ja vuonna 2009 OKK sai kulttuuri- ja opetusministeriöltä tukirahaa päätoimisen valmennuspäällikön palkkaamiseen Suomen ensimmäisten joukossa. Seuran ensimmäinen kokopäiväinen valmennuspäällikkö oli nykyinen alle 20-vuotiaiden maajoukkueen päävalmentaja Harri Rindell.
– Sitä ennen meillä oli ollut osa-aikainen valmennuspäällikkö, mutta työtä on niin paljon että kaikkea ei ehdi tehdä oman työn ohella, sanoo Paasikunnas.
Vaikka OKK ei tukea enää saakaan, valmennuspäällikön posti on edelleen päätoiminen. Nyt tehtävässä toimii Pentti Karlsson.
– Toki pitää muistaa, että pari palkallista työntekijää eivät pysty yksinään kaikkea pyörittämään. Kyllä siihen se 300 perhettä tarvitaan.
Oman kiekkonuoruutensa Paasikunnas vietti Porissa, Ässien paidassa, mutta muutti Helsinkiin 1994. Eräänä iltana hän osui kävelylenkillään Oulunkylän jäähallille ja huomasi hallin seinällä lapun, jossa etsittiin OKK:n naisten joukkueelle valmentajaa.
Hän soitti, ja sai pestin.
– Siitä lähtien olen ollut OKK:ssa mukana. Ensin naisten valmentajana kolme neljä kautta, ja siitä sitten luistelukoulun vetäjäksi ja vielä enemmän hallinnollisiin tehtäviin. Jäin koukkuun luistelukoululaisten opettamiseen. Se on aika ihanaa.
Luistelu- ja kiekkokoulun lisäksi OKK perusti lapsi-vanhempi -luistelukoulun, joka lienee Suomessa ainutlaatuinen. Se on tarkoitettu 4-6 -vuotiaille lapsille, ja ikärajattomasti aikuisille. Paasikunnakselle paras palkinto on nähdä tuttujen, mutta hieman muuttuneiden kasvojen palaavan hallille vuosien tauon jälkeen.
– Ne, joita itse olen aikoinani opettanut luistelemaan luistelukoulussa, tulevat nyt oman lapsensa kanssa lapsi-vanhempi -luisteluun. Muistatko, tässä on jo toinen kierros? Se on mukava tunne.
RAHAHAAVA
Moni asia on neljässäkymmenessä vuodessa muuttunut. Nyt seuroilla on päätoimisia työntekijöitä, että ne voivat vastata pelaajien, vanhempien ja liitonkin odotuksiin ammattimaisesta toiminnasta. Oulunkylässä ei ollut 1973 edes kaukaloa, nyt siellä on jäähalli, ja OKK on ollut perustamassa toista hallia Malmille.
– Me oulunkyläläisenä seurana olisimme halunneet tietysti Oulunkylästä enemmänkin jäätä, mutta nyt meidän joukkueistamme siellä harjoittelevat vain luistelukoulut, A-juniorit ja muutama aikuisporukka.
– Kotihallimme on Malmin jäähalli, mitä me olimme perustamassa seurana. Siellä me olemme yksi kolmesta pääseurasta, ja niistä suurin.
Eräs asia, joka ei ole Turusen ajoista muuttunut, on rahan merkitys. Summat ovat muuttuneet, mutta Paasikunnas sanoo murehtivansa seuran raha-asioista “yhden mahahaavan verran”.
– Ma haluaisimme tietysti, että lasten harrastus olisi mahdollisimman halpaa, ja menemme nollabudjetilla, mutta kaikki vain kallistuu. Jääaika on kalliimpaa, pitää olla palkallisia työntekijötä ja kaikki kustannukset ovat kohonneet, hän toteaa.
Helsinki on kaiken lisäksi maan kalleinta seutua, eikä juniorijääkiekko ole siinä poikkeus.
– Kun Sinettipäivillä puhuttiin rahasta, huomasin, kuinka suuria eroja on lajeittain ja alueittain. Jos pääkaupunkiseudun ulkopuolella pelaaja maksaa vaikkana 300 euroa syyskauden toiminnasta, se saattaa täällä olla 300 euroa kuukaudessa. Mittakaava on aivan eri.
– Liikuntasali maksaa 0-10 euroa per tunti. Jäävuorot maksavat 60-200 euroa per tunti ja halvin taksa vain, jos siihen saa kaupungin tuen. Jos treenejä on vaikka 5 kertaa viikossa ja valmentajia on 3-4, siitä tulee aika potti.
Potti on aikamoinen, ja pitää muistaa, että rahat tulevat pääasiassa pelaajien vanhemmilta.
– Seurat saa kaupungin avustusta, mutta sen osuus toiminnan rahoittamisessa on aika pieni. Kun seuran liikevaihto pyörii puolen miljoonan euron tietämissä miljoonassa, sillä 10 000 eurolla ei makseta edes yhden kuukauden jäälaskua. Huono tilanne, kun ei ole ulkopuolisia sponsoreita.
Kaikilla ei olekaan varaa pelata jääkiekkoa. Se sotii nuorisojääkiekkoseuran arvoja vastaan ja aiheuttaa OKK:n toiminnanjohtajallekin harmaita hiuksia.
– Me haluamme tukea vähävaraisia pelaajia ja yritämme saada stipendisysteemin aikaan. On harmi, jos lapsi tai nuori joutuu jättämään harrastuksensa ja kivan kaveriporukan, vain koska ei ole rahaa. Sellaisia tapauksia on, ja niiden määrä on lisääntymään päin, Paasikunnas kertoo.
KOHTI PUOLTA VUOSISATAA
Nyt tilanne on hyvä. Pelaajia tulee luistelukouluun ja Leijonaliigaan melko mukavasti, vaikka Paasikunnas myöntääkin väkivaltakeskustelun mahdollisesti näkyvän myös seuran rekrytointihaasteissa.
– Olemme markkinoineet kiekkokoulua enemmän kuin koskaan, ja lapsi-vanhempi-ryhmää vähemmän, mutta se on tupaten täynnää, kun taas kiekkokoulussa on vähemmän lapsia kuin viime kaudella. Kun tuli se syksyn tappeluhässäkkä, pari perui heti seuraavana päivänä. En tiedä liittyvätkö ne toisiinsa, mutta ajoitus oli aika osuva.
Vastaavasti vuoden 2011 MM-kulta ei tuonut seuraan samanlaista ryntäystä kuin ensimmäinen MM-kulta 1995.
– Vai onko niin, että vanhemmat tuovat lapsiaan “vähän vanhempana” joukkuetoimintaan mukaan? Eipä näistä aina tiedä mikä on syy mihinkin.
Keväällä 2013 OKK kuitenkin juhlii. Kaikki suunnitelmat eivät ole aivan selvillä, mutta mikäli suinkin mahdollista, seura haluaisi järjestää Käpylän tekojääradalla tapahtumapäivän, jonka aikana ainakin A-nuoret myös pelaisivat ulkoilmaottelun.
Miltä OKK näyttää, kun se juhlii 50-vuotissynttäreitään 2023?
– Toivoisin, että se olisi vieläkin junioriurheiluseura, jolla on pelaajia kaikissa ikäluokissa ja kaikissa olisi tarpeeksi pelaajia. Haluamme olla vahva kasvattiseura, joka voi tarjota jääkiekon ystäville kaikentasoista peliä.
– Kaikki on kiinni vetäjistä, sanoo Kunnas.
Ensimmäinen seura on aina ensimmäinen seura. Turuselle se oli ollut Joensuun Kiekko-Karhut, joten kun oli aika perustaa oma seura, hän halusi sille saman nimen, parhaan mahdollisen seuran nimen: Kiekko-Karhut. Se ei onnistunut, mutta seura syntyi silti.
Minun ensimmäinen seurani on OKK. Oulunkylän Kiekko-Kerho.
OKK:n ensimmäisessä joukkuekuvassa - jonka on varmaankin ottanut Turunen, koska pelaajien takana seisoo vain yksi valmentaja, Turjama - pelaajia on 11. Kymmenen kenttäpelaajaa ja yksi maalivahti.
– Nollasta lähdettiin, Turjama muistelee.
Sitten eräs parrakas parturi päätti ryhtyä sanoista tekoihin.
| Ei uutisia |